Elämässäni on jälleen käsillä uudenlainen luopumisen ja alun aika. Olen saanut olla kaksi vuotta oppisopimuskoulutuksessa – ja nyt eletään tämän elämänvaiheen viimeisiä päiviä.
Sydämeni täyttää kiitollisuus: olen saanut opiskeltua itselleni uuden ammatin, nähnyt aivan toisenlaisen työelämän ja sen toimintatavat – ennen kaikkea olen saanut kohdata valtavan määrän uusia ihmisiä. On ollut etuoikeus kulkea hetki rinnakkain monien kanssa.
Samalla haikeus hiipii mieleen. Juuri nuo ihmiset, joihin on ehtinyt kiintyä, jäävät nyt taakse – ainakin arjesta. Tulee ikävä.
Ikävä. Siinäpä sana, josta syntyy melkoinen sanaleikki. Ikävä on… ikävä sana, mutta samalla kaunis. Tässä hetkessä, kun työyhteisö jää taakse mutta jotain on saavutettu, ikävä ei tunnu ylitsepääsemättömältä. Nuo ihmiset ovat yhä olemassa. Heitä voi vielä nähdä. Mutta silti – jokin muuttuu. Ja se saa tuntumaan tyhjältä.
Mutta entä sitten, kun tulee ikävä ihmistä, jota ei enää voi tässä ajassa nähdä?
Onko ikävä silloin vieläkin ikävämpi sana?
Kuulin taannoin radiosta lauseen, joka jäi mieleeni: ”On hienoa tuntea ikävää.” Se kertoo, että on ollut elämässä jotain niin merkityksellistä, että sitä jää kaipaamaan. Ihmisiä, jotka ovat jättäneet jäljen.
Miksi me annamme surulle ja ikävälle niin paljon negatiivista painoa? Sehän kertoo rakkaudesta, merkityksestä, yhteydestä. Jos saa surra tai ikävöidä, on saanut myös tuntea. Eikö se olekin elämän yksi suurimmista lahjoista?
Loppu ei ole loppu – vaan uuden alku.
Näin haluan ajatella. Vaikka hetken ajan muutos tuntuu vievän vallan, on se myös tilaisuus uudelle. Mikään uusi ei voi alkaa, ellei jokin ensin pääty. Ja jokainen päätös kantaa siemenensä seuraavaan alkuun.
Tässä näkyy sitkeys ja uuden alku. Tämäkin pieni kuusi vaan sitkeästi alkoi kasvamaan vanhan kannon päälle.
