Blogi avattu. Siispä nyt omien ajatusten kimppuun. Mistä sitten alkaisin, aiheita pää täynnä. Kun rohkaistun tämän projektin tuoda julki niin ihan vilpittömästi kun huomasin, että oma somekin on täynnä tykkäyksiä hivelöi se itsetuntoa. Tuli sellainen tsemppifiilis, nyt Panu oot oikealla polulla…. Vaan… Huh tuli paine, entä jos tämä nyt jotenkin lopahtaa. Lupauksia käsitellä elämää ja kuolemaa. Onnellisuutta ja vastoinkäymisiä. Isoja teemoja, isoja sanoja. Jos olenkin pettymys. Ei, ei Panu tuumasin itselleni. Älä anna tuollaisten ajatusten vallata päätä. Nyt otetaan ote omasta elämästä ja tehdään kuten halutaan ilman, että ollaan tilivelvollisia kenellekään.
Varoituksen sananen tähän. Ajatukset tulevat ja menevät, joten tämä minun kirjoittelukin on tällaista pomppivaa sopivan sekaista.
Itselleni on tuollainen ajattelu ollut hankalaa… tee niin kuin itsestä hyvältä tuntuu. Miten niin, miten voin tehdä niin… Olen lähes koko ikäni ajatellut mitä toiset minusta ajattelee. Nyt en tarkoita omia läheisiäni, he nyt tietävät minkälainen olen. Niin Hyvässä kuin Pahassa. Tarkoitan puolituttuja ja tuntemattomia. Nyt kun kirjoitan niin ihmettelen vain, että miksi. Miksi minua kiinnostaa mitä nämä ihmiset minusta ajattelee. No tuskin ne ajattelekaan mitään, enkä voisi heitä vähempää kiinnostaa. Tämä on tosi mutkikas kuvio ja raskas.
Hyväksyntää se varmaan on tai jotain muuta. Ehkä jotain oman ihmisarvon saamista/ansaitsemista. Minä olen sitä sukupolvea jolle on näytetty, että työn kautta saat oikeuden olla olemassa. ”Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat.” Ihmisarvo mitataan kuinka kovasti teet töitä. ”Elän, jotta voin tehdä töitä”
Se on sitten vaarallinen ajattelumalli mistä luovuin vasta 2018 kesällä. Ajauduin aivan seinään…. Tässäkin kohtaa oli ensimmäinen ajatus mitä muut minusta ajattelee. Olenko aivan luuseri kun nostan kädet ylös kun vaan en enää jaksa. Täytyyhän nyt ihmisen jaksaa tehdä töitä. Epäonnistunut ihminen, arvoton. Muistan kyllä kun pelotti mennä työterveyteen ja kertoa, että nyt tuntuu olevan voimat poissa. Sitten siellä sanotaan, että näin saa sanoa. Häh, mitä ihmettä, enkö olekaan aivan surkea tapaus kun tällaista tulen nillittää. En ollut hänen mielestään ja mä vaan aattelin, että oon mä.
Olen aina liikaa miettinyt asioita miten niiden kuuluisi mennä ja sitä kautta vastoinkäymiset ovat välillä tuntuneet liiankin suurilta. Aina on kyllä uusi suunta löytynyt ja eteenpäin mennyt, mutta kieltämättä on aika synkissä vesissä myös kuljettu. Kulunut fraasi, mutta kaikella on tarkoituksensa. Nyt on oikea aika päästää irti taas omista pienistä juurtuneista ajatuksista. No näin muutaman vuoden jälkeen voin vain todeta, että se oli hyvä päätös viheltää peli poikki. Nyt tarkoitus on tehdä töitä, että voidaan ELÄÄ.
Viikonloppuna sitten testasin itseäni. Menin Battlebeastin keikalle ja tavoistani poiketen päästin irti. Siellä nyrkki pystyssä ja välillä pirunmerkkiä tehden nautin täysillä musiikista ilman mietintää mitä nämä muut minusta ajattelee. Ah, ihanan vapauttavaa. Kyllä minä saan olla minä, kiitos siitä.